Zen ja siivouksen jalo taito

Olen viettänyt viikonloppua yksin kotona, lähinnä raivopäisesti siivoten ja tyhjentäen komeroita turhasta tavarasta. Toinen makuuhuoneista oli aikain saatossa muuttumassa uhkaavasti romuvarastoksi, mutta transformaatio lastenhuoneeksi on hyvä tehdä nyt kun mahaltani vielä pystyn. Tosin pikkuinenhan tulee asumaan meidän makkarissa vielä tovin, joten pitäisi laatia jonkinlainen suunnitelma miten sinnekin aikanaan mahdutaan.

Raskauden myötä minusta on tullut siivoushullu. Kukapa olisi uskonut? Olin juuri se hankala teini, joka tiputteli vaatteitaan juuri sinne missä ne satuin riisumaan, sängyn alta saattoi kävellä vastaan vanhoja astioita banaaninkuorineen, ja ilmeisesti minulla oli myös tehokas pöly- ja villakoirasuodatin; en koskaan nähnyt niitä missään. Jos näin, niin mitä sitten (siis hei, mitä välii ku koht sitä taas on kuitenkii) ? Äiti kulki perässä nalkuttaen, eikä pakolliset siivoukset alkaneet koskaan ilman tappelua.

Aikoinaan kun muutin mieheni kanssa yhteen, myös hän oli ahkera siivoamaan. Oli, kunnes ihan hetkessä hän oppi minun tavoilleni ja siinä meitä oli sitten kaksi sotkuista nuorta tuplaamassa kaaosta. Sen verran säädyllisiä kuitenkin olimme, että aina saadessamme vieraita laitoimme paikat aina pikaisesti järjestykseen. Tarkoittaa, että kaikki vain työnnettiin kaappeihin pullistelemaan siksi aikaa kunnes ennen pitkää ne levisivät jälleen pitkin poikin kämppää.

Jotain kehitystä tässä lienee kuitenkin tapahtunut, sillä puhtaus, järjestys ja siisteys on minulle nykyään ennen kaikkea mielentila. Kaaoksen keskellä minusta tulee auttamattomasti levoton ja ärtynyt. Saan mielenrauhani takaisin, kun laitan tavarat takaisin paikoilleen, tuuletan ja hankkiudun eroon ylimääräisestä roinasta. Uskon, että ulkopuolella oleva on yhtä, tai vähintään symboloi tahi heijastaa sisällä olevaa, ja siksi siivouksesta on tullut suorastaan sisäisestikin puhdistava toiminto. Siivous on myös hyvin maadoittavaa jos on tällainen herkästi ajatuksiinsa uppoutuva lentelijä kuin minä.

Nyt minä vuorostani kuljen miehen perässä ja nyrpistelen kun astiat eivät löydä tiskikoneeseen tai sukat ja kalsarit on jätetty keskelle olohuoneen lattiaa. Liian steriiliä meillä ei kuitenkaan tarvitse olla, koska toisaalta pikku sotku on aina jotenkin kodikkaampaa. Ja luulenpa, että sitä on joka tapauksessa tiedossa tulevina vuosina, viimeistään kun taapero saa jalat alleen. Ja taaperosta kasvaa ennen pitkää teini...

Vuoristoradalla

Toisen ultran jälkeen on jäänyt vähän ontto fiilis. Olin näköjään jo ehtinyt ajatella, että halkio on toispuoleinen (siltä se maallikon silmään ekassa ultrassa näytti) ja kuvitella kaikki jatkot sen mukaisesti. Nyt päähän on jäänyt soimaan lääkärin lausahdus, se on aika iso. Eipä silti, etteikö molemminpuolistakin pystyttäisi operoimaan varsin hyvällä lopputuloksella, mutta mieleen hiipii jatkuvasti pelko, että mitä muuta vielä? Muut rakenteet vaikuttivat olevan kunnossa, mutta todellisuudessa uä-tutkimukset eivät aina ole mitään sataprosenttisen varmoja todentamaan sairauksia tai syndroomia. Seulan ohi livahtaa aina jotain.

En odotakaan että tutkimusten pitäisi olla täydellisiä ja vastata kaikkiin toiveisiini. Yritän tässä lähinnä tulla toimeen omien huolieni ja pelkojeni kanssa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että salaa toivon ettei vauvalla olisikaan mitään halkiota, sen sijaan että julistaisin pyhää ja ehdotonta rakkautta pieneen ihmiseen, joka saa tulla juuri sellaisena kuin tulee. Tunnen syyllisyyttä siitä, että joskus mietin olenko kykenevä rakastumaan lapseen jolla voi olla lukemattomia muitakin rakennevikoja, vaikea syndrooma tai hankalia esteettisiä poikkeavuuksia. Millainen äiti se sellainen on?

Suhde lapseen luodaan jo raskausaikana mielikuvien, haaveiden ja odotusten muodossa. Huonoina hetkinä mietin vain tulevia vaikeuksia ja silloin odotuksen ilo alkaa väistämättä karista. Enkä haluaisi välittää vauvalleni jatkuvasti tunteita, että tulevaisuus on epätoivoa täynnä! Mutta ehkäpä tämä on vain jonkinlaista surutyötä, kun joudun luopumaan tietyistä haaveista ja itsestäänselvinä pitämistäni asioista, kuten imetyksestä ja siitä että vauva näyttää ns. normaalilta, sekä valmistautumaan sellaisiin haasteisiin joita en elämäämme aiemmin osannut odottaa.

Onnekseni mies on fiksu ja huomaa milloin alan vajota alakuloisuuteen, ja hän osaa aina valaa uskoa tulevaan. Kannatti naida ikuinen optimisti!

Toinen uä

Tänään kävimme sitten toisessa, tällä kertaa erikoislääkärin tekemässä ultrassa. Löydökseksi vahvistui molemminpuolinen huuli-ienhalkio ja suurella todennäköisyydellä suulakihalkio. Jännitti niin paljon että aloin voida pahoin kesken tutkimuksen. Muut rakenteet vaikuttivat normaaleilta ja ilmeisesti tytärtä odotamme. Lisätutkimuksiin tai jatkoseurannalle lääkäri ei nähnyt tarvetta.

Niin, mielessä oli käynyt aiemmin että pojalle ja myöhemminen miehelle pikkuiset arvet olisivat ehkä olleet helpommat sietää, mutta nyt tehtävämme on joka tapauksessa auttaa neitokaistamme kasvattamaan itselleen niin hyvä itsetunto, ettei nenänpielen alueen pieni epäsymmetria sun muut jäljet sitä heilauta. Osaammekohan? Täytyy vain katsoa syvemmälle peiliin jotta tulisimme tietoiseksi siitä, mitä muuta lapsemme tulevat meiltä perimään geeniemme lisäksi. Eteenpäin kun ei voi välittää sellaista mitä itsellä ei ole.

Hm, mies tuossa vieressä tokaisi että voipas. Että ihmiset oppivat virheistään ja voivat pyrkiä estämään lapsiaan tekemästä samoja mokia kuin mitä itse tuli tehtyä. Mutta tarkoitankin lähinnä, että varsinkin tiedostamattomat (ja tiedostetutkin) käyttäytymismallit tuntuvat siirtyvän sukupolvelta toiselle, jos mallia ei kyseenalaisteta ja muuteta missään vaiheessa. Miten suhtaudun itseeni? Luotanko kykyihini, uskonko mahdollisuuksiini ja näkyykö se toiminnassani?  Onko minulla hyvä itsetunto?

Kaikkea sitä joutuu pohtimaan kun tulee vanhemmaksi.

Välineurheilua

Välttämättömät hankinnat odottelevat meitä iloisina kauppojen hyllyillä ja varastoissa. Olisi paljon helpompaa jos tarjolla olisi vain alle viisi mallia kutakin tuotetta, joista sitten valita mieleisensä... mutta ei; on koppaa, vaunua, ratasta, yhdistelmää, nättiä ja rumaa, laadukasta tai halpaa. Lyhyessä ajassa olen joutunut opettelemaan täysin uuden termistönkin. Aiemmin minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tarkoittavat heittoaisa, kennorenkaat tai isofix-kiinnitysmekanismi, puhumattaakaan siitä mitä oleellista eroa on kovalla ja pehmeällä kantokassilla. Valikoimaa on niin runsaasti, että illat ovat kuluneet rattoisesti eri sivustoja surffatessa ja selvitellessä mitä kokemuksia ja mielipiteitä muilla kuuluu eri tarvikkeista olevan. Muutaman periaatteen kanssa kuitenkin olen lähdössä liikenteeseen:


- köyhän ei kannata ostaa halpaa
- käytännöllisyys ennen kauneutta
- mutta jos on tosi kivan näköinen niin käytännöllisyyshän on oikeastaan aika joustava käsite

Joitain pikku hankintoja on tullut jo tehtyä, ostimme nimittäin henkkamaukasta ensimmäisen bodyn pian rakenneultran jälkeen. Ostos oli sikäli psykologinen, että halusin välttämättä jotain vauvamaisen söpöä jota pitää esillä, jotta se muistuttaisi meitä siitä, että meille on tulossa vauva, ei halkio. Sitä on lohdullista hipelöidä aina kun ajatukset alkavat liikaa kiertää huolien ja pelkojen ympärillä.

Joulupukki toi myös ihanaisen pingviini-bodyn. Tuleva mummi tunnusti hakeneensa sen kaupasta heti kun oli kuullut iloiset uutiset. Lisäksi työpöydälleni ilmestyi eräänä päivänä pino kestovaippoja, jotka työkaverini oli pelastanut käytettyjen lastentarvikkeiden tuo-ja-vie-ilmaiseksi -laatikosta. Kestovaipat kannattaa ehdottomasti hankkia käytettyinä, sillä niiden imukyky on huomattavasti parempi kuin uusien! Käyttämättömät kestovaipat suositellaan pestäväksi jopa 10-20 kertaa ennen käyttöä jotta niiden imuteho toimisi optimaalisesti.

Ja rintapumppukin on ostoslistalla. Mahdollisesti kaksikin, koska molempien rintojen yhtäaikainen lypsäminen heruttaa maidon tehokkaammin. Ja sitten on on olemassa tuplapumppuja, mutta niiden hinta verrattuna siihen miten epävarmaa ylipäänsä on, että heruuko minulta maitoa ja kuinka kauan, ei hirmuisesti houkuttele sijoittamaan itseensä. Mutta vilpittömästi aion yrittää parhaani ja pumpata maitoa niin kauan kuin sitä riittää, sillä jos en voi imettää niin haluan kuitenkin tarjota vauvalleni parasta ravintoa mitä saatavilla on. Ajatuksissani olen ystävystynyt hiljalleen myös korvikkeiden kanssa, mutta aikamoista poisopettelua kun mieleen oli jo ehtinyt iskostua äidinmaidon kaikkivoipa autuus ja ylivoimaisuus.

Vauvan vakuutus onkin sitten jo ihan oma numeronsa, jota ultrassa ilmennyt löydös väkisinkin mutkistaa.  Kilpailutimme tarjouksia muutamassa yhtiössä ja päädyimme Fenniaan, joka meidän tapauksessamme osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi. Kirjoittelen siitä lisää kunhan saamme asian lopulliseen päätökseen.

Ja jottei menisi liian helpoksi, niin mainitsematta jäivät vielä eri tarvikkeiden ekologiset arvot ja kemikaalittomuus. Pienen ja yksinkertaisen ihmisen pää kun on jo valmiiksi pyörällä, niin nähtäväksi jää mihin into (ja rahapussi) riittää!

Viikonloppuna on tarkoitus lähteä kiertelemään kauppoja miehen kanssa ja onneksi tätä on harjoiteltu jo kauan. Henkilökohtaisesti parhaaksi kokemani vinkit ovat: Menkää syömään/ kahvittelutauolle jo ennenkuin nälkä (ts.kiukku) tulee. Jos mies alkaa vaikuttaa väsyneeltä ja levottomalta (tuhahtelua, laahustamista, kitinää), niin istuta se oluttuopin eteen hetkeksi ja kipaise sillä välin itse valitsemassasi kaupassa. Toistetaan niin monta kertaa kuin on tarpeen. Hyvä puoli on se, että parin tuopin jälkeen puoliskonkin silmissä hinnat alkavat vaikuttaa edullisemmalta, ja juu, pinkki Barbababa-hahmo on oikeastaan ihan järkevä ostos.. :)

Oodi rinnoille

Ei tämä kasvava vatsa  mitään, mutta jumankekka mitkä megaboobsit sitä voi naiselle kasvaa. No, ehkä vähän liioittelen, mutta kuppikokoa on pitänyt vaihtaa isompaan eikä muutos ole jäänyt puoliskoltakaan huomaamatta. Hän vaikuttaa varsin onnelliselta. Itsestäni en niinkään tiedä, sillä olen joutunut kohtaamaan aivan uusia ongelmia; nukkumisasentoa on mahdoton löytää kun en tiedä mihin ne laittaisin. Törmäilen ovenpieliin. Joogatessa en voi käydä mahalleni.

Toisaalta on mahtavaa kun on rinnat. En tiedä miksi, ehkä olen vain kulttuurini ehdollistama ja kuvittelen, että rinnat on naisellisuuden mitta. Tai sitten tuskailin teininä liian pitkään a-kuppieni kanssa kun mitään kasvua ei ikinä tuntunut tapahtuvan. Viisitoista vuotiaana huomattavasti kehittyneempi kaverini tokaisi saunassa, että jaahas, sun ei tarttekaan ostaa ekoja rintsikoita vielä piiitkään aikaan... Kiitos vaan, näkisitpä nyt! :)

Äidillä on huoli

Halkio. Puhuin juuri mieheni kanssa siitä, miten nopeasti olemme sopeutuneet uutiseen ja odotus on palannut aikalailla entisille raiteilleen. Palannut siten, että mahassa pyörivä vauveli tuottaa meille edelleen suunnatonta iloa ja mieli täyttyy vauvamaisista haaveista. Sain työkaverin sukulaiselta lainaksi kuvia heidän vauvastaan, jolla oli syntyessään täydellinen huuli- ja suulakihalkio, ja olen katsellut niitä lähes päivittäin. Kuvassa on mahdottoman suloinen pieni poika, mutta ensisilmäyksellä nenäonteloon asti yltävä railo saattaa vieläkin vähän hätkähdyttää. Koen kuitenkin tällaisen valmistautumisen hyväksi, ja aion näyttää kuvia myös sukulaisille ja ystävillemme hieman myöhemmin.

Toki olemme myös surreet tulevia koettelemuksiakin. Tiedossa on reissuja sairaalaan, leikkauksia, erikoislääkäreiden vielä tuntemattomia hoitosuunnitelmia. Kuitenkin yksi suurimpia pettymyksiäni on ollut se, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en voi imettää lastani. Vuosien varrella päähäni on iskostunut niin tiukasti, miten tärkeää imetys on äidin ja vauvan vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteelle. Puhumattakaan äidinmaidon täydellisestä, vauvan kutakin kehitysvaihetta tukevasta koostumuksesta ja infektioilta suojaavista vasta-aineista. Ja mikä pahinta, jos en voi imettää lastani, niin mihin juuri minua loppujen lopuksi tarvitaankaan? Tähän kysymykseen tulen palaamaan itseni kanssa uudelleen, varmaan useammankin kerran.

Halkion myötä oivalsimme entistä kipeämmin, minkälaiseen asemaan olemme itsemme saattaneet kun ihan vapaaehtoisesti aloimme toivoa ja odottaa lasta. Huoli pienen ihmisen hyvinvoinnista ja elämäntaipaleen kulusta ei suinkaan rajoitu tähän, vaan tulee seuraamaan meitä vähintään seuraavat vuosikymmenet. Ilman halkiotakin varmasti jokainen vanhempi joskus pelkää tai huolehtii, mitä kamalaa voisi omalle pienokaiselle sattua. Sairaus tai onnettomuus kun voi tulla kenelle vain, ja milloin vain. Elämän mittaiseen matkaan ja sen mutkiin nähden yksi halkio lienee pieni juttu, ja asiathan voisivat olla paljon huonomminkin.

Kaikki myötätunto heille, joilla ne ovat huonommin.

Tulevaisuutta on turha murehtia enempää. Juuri nyt ja tässä nautin tästäkin hetkestä kun tuo voirasian painoinen pötkylä on keksinyt jytkytellä jonnekin tuonne välilihan ja peräaukon maastoon. Ilkeän tuntuista mutta menkööt :)

Kohti tuntematonta

Olen esikoistani odottava kolmekymppinen äiti. Kolme päivää sitten saimme rakenne-ultraääni tutkimuksessa kuulla, että vauvallamme on huuli-ienhalkio ja mahdollisesti suulakihalkio.

Kätilö oli jo tovin tarkastellut kuvaruutua ja todennut normaaliksi lähestulkoon kaiken muun, mutta huomasimme hänen käyttävän runsaasti aikaa ja vaivaa kasvojen alueen tarkasteluun. En kuitenkaan osannut epäillä mitään, ennen kuin hän kääntyi puoleemme ja totesi, että ikäväkseen hän on havainnut rakenteissa poikkeavuuden joka ----- ssshhhrrrkklllssshhh -----  Tämän jälkeen en enää muista tarkasti kuulemaani, mutta päässäni alkoi yllättäen soida ala-asteelta tuttu lastenlaulu; muista aina, liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.

Terveydenhuollon ammattilaisena tiesin heti, ettei löydös ole hengenvaarallinen, mutta järkytys oli silti valtava. Kaikenhan piti olla hyvin! Viimeiset viikot olin elänyt ihanassa vaaleanpunaisessa hattarassa, olin umpirakastunut mieheeni, vauvaamme, elämään ja kaikkeen mahdolliseen. Kysymykset ryöppysivät mieleeni ja kaikesta huolimatta minun oli varmistettava ensimmäiseksi, että selviääkö vauva hengissä, pystyykö hän hengittämään, kuinka vakavaa tämä on. Muita löydöksiä ei ollut, joten oletettavasti kyseessä on itsenäinen vaiva, johon ei näillä tutkimuksilla näytä liittyvän muuta. Lopullinen tieto saadaan tietenkin vasta vauvan synnyttyä.

Olen kiitollinen kätilön ammattitaitoisesta ja asiallisesta ohjauksesta. Myös lääkäri käväisi paikalla toteamassa tilanteen. Saimme samalla käynnillä tavata myös husuke-hoitajan, joka kertoi alustavasti myös tulevista toimenpiteistä, joista tiesinkin jo hatarasti jotain; hoitosuunnitelma HUS:ssa, leikkaus, korvalääkärin tapaaminen, ehkä puheterapiaa. Lähdimme kotiin nippu esitteitä kassissa, vuoroin itkien ja vuoroin hokiessa, että kyllä tästä selvitään. Husuke-hoitaja oli varoittanut meitä, ettei ensimmäiseksi kannattaisi lähteä katselemaan kuvia lapsista joilla on halkio, mutta illalla eksyimme kuitenkin vertaistukea tarjoavan nettipalvelun kuvasivustolle. Itkuhan siinä pääsi jälleen kerran, mutta yllättävän nopeasti huomaan nyt tottuneeni uuteen, toisenlaiseen mielikuvaan vauvastamme. Toivon, että saamme seuraavassa uä:ssä mukaan 4D-kuvaa kasvoista, jotta voimme paremmin valmistautua tulevaan.

Tämä vauva-aiheinen blogi sai ajatuksissani alkunsa jo ennen tietoa halkiosta, mutta sen sijaan että keskittyisin yksinomaan pohtimaan 'ääneen' varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä vanhemman ja vauvan elämässä, tästä tuleekin ehkä pikemminkin kanava jossa puran tuntojani ja jäsennän ajatuksiani matkalla tuntemattomaan.

Haluan vielä sanoa etten suinkaan odota halkio-vauvaa. Odotan suloista, ihanaa pientä vauvaa, jolla on halkio.