Oodi rinnoille

Ei tämä kasvava vatsa  mitään, mutta jumankekka mitkä megaboobsit sitä voi naiselle kasvaa. No, ehkä vähän liioittelen, mutta kuppikokoa on pitänyt vaihtaa isompaan eikä muutos ole jäänyt puoliskoltakaan huomaamatta. Hän vaikuttaa varsin onnelliselta. Itsestäni en niinkään tiedä, sillä olen joutunut kohtaamaan aivan uusia ongelmia; nukkumisasentoa on mahdoton löytää kun en tiedä mihin ne laittaisin. Törmäilen ovenpieliin. Joogatessa en voi käydä mahalleni.

Toisaalta on mahtavaa kun on rinnat. En tiedä miksi, ehkä olen vain kulttuurini ehdollistama ja kuvittelen, että rinnat on naisellisuuden mitta. Tai sitten tuskailin teininä liian pitkään a-kuppieni kanssa kun mitään kasvua ei ikinä tuntunut tapahtuvan. Viisitoista vuotiaana huomattavasti kehittyneempi kaverini tokaisi saunassa, että jaahas, sun ei tarttekaan ostaa ekoja rintsikoita vielä piiitkään aikaan... Kiitos vaan, näkisitpä nyt! :)

Äidillä on huoli

Halkio. Puhuin juuri mieheni kanssa siitä, miten nopeasti olemme sopeutuneet uutiseen ja odotus on palannut aikalailla entisille raiteilleen. Palannut siten, että mahassa pyörivä vauveli tuottaa meille edelleen suunnatonta iloa ja mieli täyttyy vauvamaisista haaveista. Sain työkaverin sukulaiselta lainaksi kuvia heidän vauvastaan, jolla oli syntyessään täydellinen huuli- ja suulakihalkio, ja olen katsellut niitä lähes päivittäin. Kuvassa on mahdottoman suloinen pieni poika, mutta ensisilmäyksellä nenäonteloon asti yltävä railo saattaa vieläkin vähän hätkähdyttää. Koen kuitenkin tällaisen valmistautumisen hyväksi, ja aion näyttää kuvia myös sukulaisille ja ystävillemme hieman myöhemmin.

Toki olemme myös surreet tulevia koettelemuksiakin. Tiedossa on reissuja sairaalaan, leikkauksia, erikoislääkäreiden vielä tuntemattomia hoitosuunnitelmia. Kuitenkin yksi suurimpia pettymyksiäni on ollut se, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en voi imettää lastani. Vuosien varrella päähäni on iskostunut niin tiukasti, miten tärkeää imetys on äidin ja vauvan vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteelle. Puhumattakaan äidinmaidon täydellisestä, vauvan kutakin kehitysvaihetta tukevasta koostumuksesta ja infektioilta suojaavista vasta-aineista. Ja mikä pahinta, jos en voi imettää lastani, niin mihin juuri minua loppujen lopuksi tarvitaankaan? Tähän kysymykseen tulen palaamaan itseni kanssa uudelleen, varmaan useammankin kerran.

Halkion myötä oivalsimme entistä kipeämmin, minkälaiseen asemaan olemme itsemme saattaneet kun ihan vapaaehtoisesti aloimme toivoa ja odottaa lasta. Huoli pienen ihmisen hyvinvoinnista ja elämäntaipaleen kulusta ei suinkaan rajoitu tähän, vaan tulee seuraamaan meitä vähintään seuraavat vuosikymmenet. Ilman halkiotakin varmasti jokainen vanhempi joskus pelkää tai huolehtii, mitä kamalaa voisi omalle pienokaiselle sattua. Sairaus tai onnettomuus kun voi tulla kenelle vain, ja milloin vain. Elämän mittaiseen matkaan ja sen mutkiin nähden yksi halkio lienee pieni juttu, ja asiathan voisivat olla paljon huonomminkin.

Kaikki myötätunto heille, joilla ne ovat huonommin.

Tulevaisuutta on turha murehtia enempää. Juuri nyt ja tässä nautin tästäkin hetkestä kun tuo voirasian painoinen pötkylä on keksinyt jytkytellä jonnekin tuonne välilihan ja peräaukon maastoon. Ilkeän tuntuista mutta menkööt :)

Kohti tuntematonta

Olen esikoistani odottava kolmekymppinen äiti. Kolme päivää sitten saimme rakenne-ultraääni tutkimuksessa kuulla, että vauvallamme on huuli-ienhalkio ja mahdollisesti suulakihalkio.

Kätilö oli jo tovin tarkastellut kuvaruutua ja todennut normaaliksi lähestulkoon kaiken muun, mutta huomasimme hänen käyttävän runsaasti aikaa ja vaivaa kasvojen alueen tarkasteluun. En kuitenkaan osannut epäillä mitään, ennen kuin hän kääntyi puoleemme ja totesi, että ikäväkseen hän on havainnut rakenteissa poikkeavuuden joka ----- ssshhhrrrkklllssshhh -----  Tämän jälkeen en enää muista tarkasti kuulemaani, mutta päässäni alkoi yllättäen soida ala-asteelta tuttu lastenlaulu; muista aina, liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.

Terveydenhuollon ammattilaisena tiesin heti, ettei löydös ole hengenvaarallinen, mutta järkytys oli silti valtava. Kaikenhan piti olla hyvin! Viimeiset viikot olin elänyt ihanassa vaaleanpunaisessa hattarassa, olin umpirakastunut mieheeni, vauvaamme, elämään ja kaikkeen mahdolliseen. Kysymykset ryöppysivät mieleeni ja kaikesta huolimatta minun oli varmistettava ensimmäiseksi, että selviääkö vauva hengissä, pystyykö hän hengittämään, kuinka vakavaa tämä on. Muita löydöksiä ei ollut, joten oletettavasti kyseessä on itsenäinen vaiva, johon ei näillä tutkimuksilla näytä liittyvän muuta. Lopullinen tieto saadaan tietenkin vasta vauvan synnyttyä.

Olen kiitollinen kätilön ammattitaitoisesta ja asiallisesta ohjauksesta. Myös lääkäri käväisi paikalla toteamassa tilanteen. Saimme samalla käynnillä tavata myös husuke-hoitajan, joka kertoi alustavasti myös tulevista toimenpiteistä, joista tiesinkin jo hatarasti jotain; hoitosuunnitelma HUS:ssa, leikkaus, korvalääkärin tapaaminen, ehkä puheterapiaa. Lähdimme kotiin nippu esitteitä kassissa, vuoroin itkien ja vuoroin hokiessa, että kyllä tästä selvitään. Husuke-hoitaja oli varoittanut meitä, ettei ensimmäiseksi kannattaisi lähteä katselemaan kuvia lapsista joilla on halkio, mutta illalla eksyimme kuitenkin vertaistukea tarjoavan nettipalvelun kuvasivustolle. Itkuhan siinä pääsi jälleen kerran, mutta yllättävän nopeasti huomaan nyt tottuneeni uuteen, toisenlaiseen mielikuvaan vauvastamme. Toivon, että saamme seuraavassa uä:ssä mukaan 4D-kuvaa kasvoista, jotta voimme paremmin valmistautua tulevaan.

Tämä vauva-aiheinen blogi sai ajatuksissani alkunsa jo ennen tietoa halkiosta, mutta sen sijaan että keskittyisin yksinomaan pohtimaan 'ääneen' varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä vanhemman ja vauvan elämässä, tästä tuleekin ehkä pikemminkin kanava jossa puran tuntojani ja jäsennän ajatuksiani matkalla tuntemattomaan.

Haluan vielä sanoa etten suinkaan odota halkio-vauvaa. Odotan suloista, ihanaa pientä vauvaa, jolla on halkio.