Tänään kävimme sitten toisessa, tällä kertaa erikoislääkärin tekemässä ultrassa. Löydökseksi vahvistui molemminpuolinen huuli-ienhalkio ja suurella todennäköisyydellä suulakihalkio. Jännitti niin paljon että aloin voida pahoin kesken tutkimuksen. Muut rakenteet vaikuttivat normaaleilta ja ilmeisesti tytärtä odotamme. Lisätutkimuksiin tai jatkoseurannalle lääkäri ei nähnyt tarvetta.
Niin, mielessä oli käynyt aiemmin että pojalle ja myöhemminen miehelle pikkuiset arvet olisivat ehkä olleet helpommat sietää, mutta nyt tehtävämme on joka tapauksessa auttaa neitokaistamme kasvattamaan itselleen niin hyvä itsetunto, ettei nenänpielen alueen pieni epäsymmetria sun muut jäljet sitä heilauta. Osaammekohan? Täytyy vain katsoa syvemmälle peiliin jotta tulisimme tietoiseksi siitä, mitä muuta lapsemme tulevat meiltä perimään geeniemme lisäksi. Eteenpäin kun ei voi välittää sellaista mitä itsellä ei ole.
Hm, mies tuossa vieressä tokaisi että voipas. Että ihmiset oppivat virheistään ja voivat pyrkiä estämään lapsiaan tekemästä samoja mokia kuin mitä itse tuli tehtyä. Mutta tarkoitankin lähinnä, että varsinkin tiedostamattomat (ja tiedostetutkin) käyttäytymismallit tuntuvat siirtyvän sukupolvelta toiselle, jos mallia ei kyseenalaisteta ja muuteta missään vaiheessa. Miten suhtaudun itseeni? Luotanko kykyihini, uskonko mahdollisuuksiini ja näkyykö se toiminnassani? Onko minulla hyvä itsetunto?
Kaikkea sitä joutuu pohtimaan kun tulee vanhemmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti