Halkio. Puhuin juuri mieheni kanssa siitä, miten nopeasti olemme sopeutuneet uutiseen ja odotus on palannut aikalailla entisille raiteilleen. Palannut siten, että mahassa pyörivä vauveli tuottaa meille edelleen suunnatonta iloa ja mieli täyttyy vauvamaisista haaveista. Sain työkaverin sukulaiselta lainaksi kuvia heidän vauvastaan, jolla oli syntyessään täydellinen huuli- ja suulakihalkio, ja olen katsellut niitä lähes päivittäin. Kuvassa on mahdottoman suloinen pieni poika, mutta ensisilmäyksellä nenäonteloon asti yltävä railo saattaa vieläkin vähän hätkähdyttää. Koen kuitenkin tällaisen valmistautumisen hyväksi, ja aion näyttää kuvia myös sukulaisille ja ystävillemme hieman myöhemmin.
Toki olemme myös surreet tulevia koettelemuksiakin. Tiedossa on reissuja sairaalaan, leikkauksia, erikoislääkäreiden vielä tuntemattomia hoitosuunnitelmia. Kuitenkin yksi suurimpia pettymyksiäni on ollut se, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en voi imettää lastani. Vuosien varrella päähäni on iskostunut niin tiukasti, miten tärkeää imetys on äidin ja vauvan vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteelle. Puhumattakaan äidinmaidon täydellisestä, vauvan kutakin kehitysvaihetta tukevasta koostumuksesta ja infektioilta suojaavista vasta-aineista. Ja mikä pahinta, jos en voi imettää lastani, niin mihin juuri minua loppujen lopuksi tarvitaankaan? Tähän kysymykseen tulen palaamaan itseni kanssa uudelleen, varmaan useammankin kerran.
Halkion myötä oivalsimme entistä kipeämmin, minkälaiseen asemaan olemme itsemme saattaneet kun ihan vapaaehtoisesti aloimme toivoa ja odottaa lasta. Huoli pienen ihmisen hyvinvoinnista ja elämäntaipaleen kulusta ei suinkaan rajoitu tähän, vaan tulee seuraamaan meitä vähintään seuraavat vuosikymmenet. Ilman halkiotakin varmasti jokainen vanhempi joskus pelkää tai huolehtii, mitä kamalaa voisi omalle pienokaiselle sattua. Sairaus tai onnettomuus kun voi tulla kenelle vain, ja milloin vain. Elämän mittaiseen matkaan ja sen mutkiin nähden yksi halkio lienee pieni juttu, ja asiathan voisivat olla paljon huonomminkin.
Kaikki myötätunto heille, joilla ne ovat huonommin.
Tulevaisuutta on turha murehtia enempää. Juuri nyt ja tässä nautin tästäkin hetkestä kun tuo voirasian painoinen pötkylä on keksinyt jytkytellä jonnekin tuonne välilihan ja peräaukon maastoon. Ilkeän tuntuista mutta menkööt :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti