Toisen ultran jälkeen on jäänyt vähän ontto fiilis. Olin näköjään jo ehtinyt ajatella, että halkio on toispuoleinen (siltä se maallikon silmään ekassa ultrassa näytti) ja kuvitella kaikki jatkot sen mukaisesti. Nyt päähän on jäänyt soimaan lääkärin lausahdus, se on aika iso. Eipä silti, etteikö molemminpuolistakin pystyttäisi operoimaan varsin hyvällä lopputuloksella, mutta mieleen hiipii jatkuvasti pelko, että mitä muuta vielä? Muut rakenteet vaikuttivat olevan kunnossa, mutta todellisuudessa uä-tutkimukset eivät aina ole mitään sataprosenttisen varmoja todentamaan sairauksia tai syndroomia. Seulan ohi livahtaa aina jotain.
En odotakaan että tutkimusten pitäisi olla täydellisiä ja vastata kaikkiin toiveisiini. Yritän tässä lähinnä tulla toimeen omien huolieni ja pelkojeni kanssa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että salaa toivon ettei vauvalla olisikaan mitään halkiota, sen sijaan että julistaisin pyhää ja ehdotonta rakkautta pieneen ihmiseen, joka saa tulla juuri sellaisena kuin tulee. Tunnen syyllisyyttä siitä, että joskus mietin olenko kykenevä rakastumaan lapseen jolla voi olla lukemattomia muitakin rakennevikoja, vaikea syndrooma tai hankalia esteettisiä poikkeavuuksia. Millainen äiti se sellainen on?
Suhde lapseen luodaan jo raskausaikana mielikuvien, haaveiden ja odotusten muodossa. Huonoina hetkinä mietin vain tulevia vaikeuksia ja silloin odotuksen ilo alkaa väistämättä karista. Enkä haluaisi välittää vauvalleni jatkuvasti tunteita, että tulevaisuus on epätoivoa täynnä! Mutta ehkäpä tämä on vain jonkinlaista surutyötä, kun joudun luopumaan tietyistä haaveista ja itsestäänselvinä pitämistäni asioista, kuten imetyksestä ja siitä että vauva näyttää ns. normaalilta, sekä valmistautumaan sellaisiin haasteisiin joita en elämäämme aiemmin osannut odottaa.
Onnekseni mies on fiksu ja huomaa milloin alan vajota alakuloisuuteen, ja hän osaa aina valaa uskoa tulevaan. Kannatti naida ikuinen optimisti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti