Kohti tuntematonta

Olen esikoistani odottava kolmekymppinen äiti. Kolme päivää sitten saimme rakenne-ultraääni tutkimuksessa kuulla, että vauvallamme on huuli-ienhalkio ja mahdollisesti suulakihalkio.

Kätilö oli jo tovin tarkastellut kuvaruutua ja todennut normaaliksi lähestulkoon kaiken muun, mutta huomasimme hänen käyttävän runsaasti aikaa ja vaivaa kasvojen alueen tarkasteluun. En kuitenkaan osannut epäillä mitään, ennen kuin hän kääntyi puoleemme ja totesi, että ikäväkseen hän on havainnut rakenteissa poikkeavuuden joka ----- ssshhhrrrkklllssshhh -----  Tämän jälkeen en enää muista tarkasti kuulemaani, mutta päässäni alkoi yllättäen soida ala-asteelta tuttu lastenlaulu; muista aina, liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.

Terveydenhuollon ammattilaisena tiesin heti, ettei löydös ole hengenvaarallinen, mutta järkytys oli silti valtava. Kaikenhan piti olla hyvin! Viimeiset viikot olin elänyt ihanassa vaaleanpunaisessa hattarassa, olin umpirakastunut mieheeni, vauvaamme, elämään ja kaikkeen mahdolliseen. Kysymykset ryöppysivät mieleeni ja kaikesta huolimatta minun oli varmistettava ensimmäiseksi, että selviääkö vauva hengissä, pystyykö hän hengittämään, kuinka vakavaa tämä on. Muita löydöksiä ei ollut, joten oletettavasti kyseessä on itsenäinen vaiva, johon ei näillä tutkimuksilla näytä liittyvän muuta. Lopullinen tieto saadaan tietenkin vasta vauvan synnyttyä.

Olen kiitollinen kätilön ammattitaitoisesta ja asiallisesta ohjauksesta. Myös lääkäri käväisi paikalla toteamassa tilanteen. Saimme samalla käynnillä tavata myös husuke-hoitajan, joka kertoi alustavasti myös tulevista toimenpiteistä, joista tiesinkin jo hatarasti jotain; hoitosuunnitelma HUS:ssa, leikkaus, korvalääkärin tapaaminen, ehkä puheterapiaa. Lähdimme kotiin nippu esitteitä kassissa, vuoroin itkien ja vuoroin hokiessa, että kyllä tästä selvitään. Husuke-hoitaja oli varoittanut meitä, ettei ensimmäiseksi kannattaisi lähteä katselemaan kuvia lapsista joilla on halkio, mutta illalla eksyimme kuitenkin vertaistukea tarjoavan nettipalvelun kuvasivustolle. Itkuhan siinä pääsi jälleen kerran, mutta yllättävän nopeasti huomaan nyt tottuneeni uuteen, toisenlaiseen mielikuvaan vauvastamme. Toivon, että saamme seuraavassa uä:ssä mukaan 4D-kuvaa kasvoista, jotta voimme paremmin valmistautua tulevaan.

Tämä vauva-aiheinen blogi sai ajatuksissani alkunsa jo ennen tietoa halkiosta, mutta sen sijaan että keskittyisin yksinomaan pohtimaan 'ääneen' varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä vanhemman ja vauvan elämässä, tästä tuleekin ehkä pikemminkin kanava jossa puran tuntojani ja jäsennän ajatuksiani matkalla tuntemattomaan.

Haluan vielä sanoa etten suinkaan odota halkio-vauvaa. Odotan suloista, ihanaa pientä vauvaa, jolla on halkio.